Niin,sellaista se elämä on.Taas minulla on elämä solmussa.On se jännä asia,kuinka elämä on niin karua ja kovaa,vaikka kuitenkin kaiken pitäisi olla hyvin.Pitäisi olla onnellinen,ja niinhän minä olenkin,mutta.....Ihastuin niin mukavaan mieheen,mutta eihän se käy laatuun,eihän se mahdu minun elämään,tuo mies.Enkä minä mahtuisi hänen....Se ainakin on totta,jos moni muu asia ei enää olekaan.Tunnen sinua kohtaan enemmän kuin kaveruutta,edelleen.Ei sinua saa minun sydämestäni ja mielestäni niin vain pois.Mutta haikeaa on se että sinun kanssasi pystyi juttelemaan ja olemaan niin kovin luontevasti,tunsin sinussa niin aidon ja rehellisen ihmisen,sekä äärettömän lämpimän sydämestään.

Jotenkin elättelen toiveita,että me tapaamme vielä uudestaan.Että me joskus voisimme vielä olla jotain muutakin kuin ystäviä.Jokin liekki vielä palaa,pitää kaiken kasassa.Niin kauan kuin jaksan toivoa,uskoa,luottaa siihen,että kohtalo on meidät yhdistänyt,jokin ylempi.Ehkä kaikella on kuitenkin jokin tarkoitus,kai tällä meidän tapaamisellakin...Minä ,joka tunnen aina niin hemmetin syvästi,kun ihastun,se kuluttaa minut puhki...Ja nyt tunsin,että sinäkin tunsit minua kohtaan jotakin erityistä,vaistosin sen,jo silloin,kun ensi kerran tavattiin ja se tunne on vain vahvistunut koko ajan.Ehkä jonakin päivänä olet minun sylissäni vielä kokonaan....